Faster, Faster laulaa Within Temptation Spotifyn Juoksumusaa –soittolistaltani. Tiedän, että jos hieman kiristän tahtiani, pääsen tälle maratonille asettamaani aikatavoitteeseen. Helppoa se ei ole. No, jos edes pystyisi pitämään tämän tahdin. Päästähän maratonissa kaikki on kiinni, muistan jonkun sanoneen. Juuri nyt tuntuu, että jaloillakin on tässä hommassa oma roolinsa...
Maratonryhmämme Trio Woima Finland päätti vajaa kaksi vuotta sitten, että seuraavana juoksemme Itämeren pääkaupunkien maratonit. Syyskuussa 2018 Vilnan maraton oli lähtölaukaus, mutta sitten tulikin ongelmia. Berliinin osallistujat arvotaan, Tallinna ja Varsova eivät sopineet aikatauluumme ja muut tämän kriteerin maratonit olivatkin muulloin kuin syksyllä. No, meri kuin meri: suunnitelmaan muutos ja seuraava maraton päätettiinkin sitten juosta Välimeren rannalla marraskuun alussa 2019.
Ja tässä sitä nyt mennään, 22 kilometrin kohdalla matkalla Nizzasta Cannesiin. Tämä Marathon des Alpes-Maritimes Nice-Cannes -maraton on siitä erilainen, että se juostaan yhdensuuntaisena, ja takaisin palataan julkisilla liikennevälineillä. Samaan aikaan marraskuussa juostava New Yorkin maraton on samanlainen, ainoastaan sillä erolla, että siellä mennään lähtöpaikalle busseilla.
Mikäpä tässä on juostessa, Ranskan Rivieralla. Nyt ollaan Antibesin kohdalla, ja oikealla puolella on upeita luksusveneitä myyviä liikkeitä ja vasemmalla, meren rannalla on niitä luksusveneitä. Juoksijoita on reilut 13 000 eli ruuhkaa on kapealla rantatiellä, mutta sitähän sitä lähtee hakemaan näistä massajuoksutapahtumista: tunnelmaa, kanssajuoksijoita, hauskoja juoksuasuja, tsemppaamista eri kielillä, selfieitä lähtöalueella ja tietenkin onnistumisen iloa.
Tämä juoksutapahtuma kulkee käytännössä rantabulevardilla, joten reitti on tasainen ja noudattelee meren rantaa paria sisämaan lenkkiä lukuun ottamatta. Useimpina vuosina keli on ollut ihanteellinen, mutta nyt lauantain auringonpaiste vaihtui ukkosmyrskyyn. Vettä tulikin pariin otteeseen kuin saavista, ja salamat iskivät ympärillä... No, eipä ainakaan hiekka pöllyä, kuten kuulemma yleensä täällä.
Jostain olen lukenut, että tarmokkaan juoksusuorituksen aikaan saama ”runner’s high” on endorfiinien synnyttämä. Endorfiinit taas auttavat lievittämään ahdistusta. Juuri nyt ahdistaa kuitenkin niin peevelisti. Missä se Cannes ja filmifestivaalien punainen matto piileksii? Ei kai me lähdetty väärään suuntaan, kohti Monacoa? Toivottavasti maalissa odottaa sitten se juoksijan taivas ja euforia. Juuri nyt elimistössäni on liikunnan hetkellä normaalia enemmän serotoniinia ja noradrenaliinia, joiden pitäisi vähentää masennusta. Silti masentaa. Ja ahdistaa... Hullun hommaa tämä maratonjuoksu!
Vihdoin sää paranee ja maalikin häämöttää Cannesissa. Tämä oli 17. maratonini, mutta Top 3:een tämä ei nouse. Toki säällä oli iso merkitys: nyt ehdimme saada rankkasadetta, aurinkoa, järkyttävää vastatuulta, meriveden pisaroimista naamalle sekä ukkosta. Kannattajia ei tietenkään säästä johtuen ollut kovin paljoa, ja urheilujuomaa sai vain kahdessa tarjoilupaikassa. Reitin piti olla tasainen, mutta kyllä ainakin minun mielestäni ylämäkiä oli yllättävän paljon... Pahin ongelma oli isot rapakot ja tulviva vesi.
Maisemat olivat kuitenkin henkeäsalpaavan upeat koko reitin ajan. Ehkä tänne pitäisikin tulla nautiskelemaan eikä yrittämään omaa uutta ennätystä.
Kuvateksti: Trio Woima eli Seppo Mustonen, Jukka Parkkola ja Tuomas Hyytinen.
Aiheesta lisää Maratonseikkailujen aiemmissa blogeissa: Seikkailijat Nizzassa, Cannesissa ja Monacossa