Talven sairastelukausi tavallisine nuhakuumeineen ja vakavampina influenssamuotoinaan on huipussaan. Tänä talvena tavallinenkin flunssa on ollut tuttavapiirissä harvinaisen sitkasta sorttia. Meidänkin perheeseen tauti iski parisen viikkoa sitten. Onneksi lasten sairastelu alkaa olla toivon mukaan jo voiton puolella. Oma väsynyt ja kipeä olotila sen sijaan jo tuskastuttaa. Eniten ärsyttää se, etten pysty harjoittelemaan ollenkaan.
Aiemmin minäkin kuuluin siihen ryhmään, joka ei koskaan malttanut parantua flunssasta kunnolla. Reilu viisi vuotta sitten opin kuitenkin kantapään kautta, ettei toipilaana kannata harjoitella. Lähdin tuolloin lenkille puolikuntoisena ja vähän köhäisenä. Sen jälkeen vietinkin sairaalassa vuodepotilaana lähemmäs pari viikkoa. Tietenkään puolikuntoisena harjoittelu ei aiheuttanut sairauttani, vaan se oli viimeinen piste totaaliselle romahdukselle. Streptokokin aiheuttamasta infektiosta toipuminen vei yhteensä puolisen vuotta. Toisaalta minua hoitaneen lääkärin mukaan hyvä peruskuntoni pelasti todennäköisesti henkeni tuolloin.
Nytkin flunssaa potiessani on polte lenkille ja salille ollut jo kovaa. Käyttäessäni muutama päivä sitten kuopusta lääkärissä kysyin asiantuntijalta, että milloin voi alkaa turvallisesti liikkumaan. Hän sanoi, että kyllä sen jokainen itse tietää.
Siinäpä se onkin, sillä jokainen aivan tavallinenkin kuntoilija on tottunut sietämään yhtä ja toista kipua. Lihaksia kivistää ja olo on jopa kuumeinen raskaan harjoituksen jälkeen. Tilaan on niin sopeutunut, että se jopa kuuluu asiaan. Väitän, ainakin omiin kokemuksiini nojaten, että aktiiviliikkujien kipukynnys on normaalia korkeampi.
Tässäkin sairastelussa olen jo muutamana iltana toiveikkaana ajatellut, että josko huomenna pääsen vihdoin lenkille. Huomisen tullessa joudun toteamaan, ettei sittenkään vielä tänään. Mitä tämä lyhyt liikkumattomuuden kausi on aiheuttanut? Suoraan sanottuna olen hermostunut ja huonotuulinen ja sen joutuu myös lähipiirini sietämään. Toivottavasti olen oppinut aikaisemmasta, että jos portaiden kiipeäminen kotona yläkertaan tuntuu suurelta voimainponnistelulta tai joudun ottamaan kesken kaiken päiväunet, ei lenkille ole mitään asiaa.
Monelle kuntoilijalle on tuttu tunne juuri ennen kipeäksi tulemista, että kulkee herkästi. Minäkin kerroin parisen viikkoa sitten miehelleni, että joko olen huippukunnossa tai tulossa sairaaksi. Harjoitteluni tuntui sillä kertaa erityisen vaivattomalta ja kevyeltä. Valitettavasti olin tulossa kipeäksi. Jokainen kuntoilija on myös oppinut siihen, että joutuu tekemään useita vaihtoehtoisia suunnitelmia, koska tavoitteiden tielle sattuu kaikenlaisia esteitä. Ainakin minun mielestäni juuri se tekee tästä harrastuksesta äärimmäisen vetovoimaisen. Tiedän sen etukäteen, että vaikka ensimmäiset lenkit parantumisen jälkeen tuntuvat hurjan raskailta, alkaa kunto taas yhtä varmasti palautua. Jokainen auringossa kimaltavaan lumeen painautunut juoksuaskel on kuin uusi alku ja seuraava tavoite siintää jo siinä vaiheessa kirkkaana mielessä. Juuri näistä syistä maltan vielä vähän aikaa parantua kunnolla.